Jollain oudolla tavalla tykkään ukonilmasta. Tai ainakin silloin kun se on lähestymässä. Mahtavaa olla ulkona ja tuntea kuinka tuuli yltyy, pilvet lähestyvät ja tummuvat... Lämpimässä sateessakaan ei ole mitään pahaa, voisin kirmailla sateessa vaikka kuinka kauan. Olisi siis pitänyt vaan lähteä lenkille. Höh.
Ei ole vielä menkkoja kuulunut eikä näkynyt. Toivottavasti ei tulekaan...
Tänään on taas kismittänyt olla täällä töissä. Tuntuu, että tulee koko ajan vaan sontaa niskaan täällä. Teit työt sitten kuinka hyvin tahansa, tai et ollenkaan, aina sama laulu. Jotenkin tuntuu, että mua ei arvosteta täällä ollenkaan. On vaan ne muut, joista pidetään, ja vaikka kuinka yritän olla ystävällinen, niin ei se auta. Sääntöjä rikotaan, jos siellä nyt edes sääntöjä onkaan, kukanenkin saa vissiin tehdä niinkuin lystää, paitsi minä. Ehkä ne on vaan kyllästyneet minuun. En minä tiedä. Tulisin nyt vaan raskaaksi niin saisin keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Sitten vaan odottaisin, että pääsen äippälomalle niin ei tarvitsisi niidenkään naamoja katsella.
Minähän muka olinkin raskaana tässä jo viime keväänä. Yksi työkaverini oli levittänyt sellaista juorua työpaikallani. Pomoni sitten kysyi siitä minulta suoraan, ja kyllä minä siitä niin loukkaannuin :(
Tällaista purnausta tällä kertaa. Vielä hetki töitä, sitten pääsee taas oman rakkaan kainaloon. Sydän :)
 |
| Tältä minusta on tuntunut viime aikoina täällä töissä... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti